Suomi–Ranska-yhdistysten liitto • Fédération des associations franco-finlandaises

Alexandre Dumas, gastronomian jättiläinen

06.08.2021

FM Jarmo Kehusmaa:

Alexandre Dumas, gastronomian jättiläinen

Ihminen sai syntymänsä hetkellä vatsaltaan käskyn syödä vähintään kolme kertaa päivässä saadakseen takaisin ne voimat, jotka työnteko, ja vielä useammin, laiskuus häneltä vievät.” (Alexandre Dumas: Grand Dictionnaire de cuisine, 1873)

 ”L’homme reçut de son estomac, en naissant, l’ordre de manger au moins trois fois par jour, pour réparer les forces que lui enlèvent le travail et, plus souvent encore, la paresse.” (Alexandre Dumas: Grand Dictionnaire de cuisine, 1873)

 

Alexandre Dumas vanhempi (1802-1870), le géant de la littérature, on myös Ranskan gastronomian historian jättiläinen. Dumas oli lisäksi fyysisesti isokokoinen, 16-vuotiaana 1,95 m pitkä ja vatsakin kasvoi intohimoisen kokkausharrastuksen myötä.

Äitinsä puolelta hän oli Villers-Cotterêts’in majatalonpitäjän ja Orleansin herttuan hovimestarin lapsenlapsi. Dumas rakasti syömistä. Syntymäkaupunkinsa Villers-Cotterêts’n andouillette-sisäelinmakkaroita hän piti parhaina. Ateriointinsa hänellä oli tapana päättää tokaisemalla: ”On tylsää syödä nälkäänsä, sillä sitten ei ole enää nälkä.” (”C’est ennuyeux de manger à sa faim, car aussitôt on n’a pas faim.”)

Dumas rakasti myös ruoanlaittoa, jonka halusi olevan ystävien keskinäistä hauskanpitoa. Kotonaan tai ystäviensä luona, jopa ravintoloissa, hän saattoi asettua lieden äärelle ja ryhtyä laittamaan ruokaa!

Kirjeessään ystävälleen kirjailija ja akateemikko Jules Janin’lle vuonna 1833 Dumas nimeää gastronomian ”lystikkääksi tieteeksi” (”la gaie science”). Kirjailija George Sand kommentoi niin ikään ystävänsä intohimoista suhtautumista ruokaan: ”Dumas-ukko valmisti koko päivällisen keitosta salaattiin saakka, kahdeksasta kymmeneen suurenmoista ruokaa, nuolimme sormetkin.” (”C’est le père Dumas qui a fait tout le dîner depuis la soupe jusqu’à la salade, huit à dix plats merveilleux, on s’est léché les doigts.”).

Toinen kirjailijaystävä Prosper Vialon muisteli puolestaan: ”Dumas, ilman pikkutakkiaan ja liivejään, paitansa hihat käärittyinä kyynärpäihin, valkoinen esiliina vyötäisillään, valmisti päivällisen.”(”Dumas, sans veste, sans gilet, les manches de sa chemise retoussées jusqu’au coude, un tablier blanc devant lui, préparait le dîner.”).

Dumas’n mieluisin ajanviete ja inspiraation lähde, son violon d’Ingres, oli kuin olikin ruoanlaitto ja lisäksi hän rakasti henkevää keskustelua herkuttelun lomassa. Itse ruoanlaiton hän laski taiteeksi, ”l’art de la cuisine” ja kun häneltä kysyttiin, mistä hän oli saanut mieltymyksensä ruoanlaittoa kohtaan, hän vastasi: ”Samoin kuinkiinnostukseni runoutta kohtaan, se tulee taivaasta.” (”Vous de demandez d’où vient mon goût pour la cuisine. Comme celui-ci de la poésie, il me vient du ciel.”).

Viimeiseksi jääneen teoksensa, suuren keittiöalan sanakirjan, esipuheessa hän sanoo asiasta näin: ”Olen opiskellut kaikkien oppimestareiden ohjauksessa ja etenkin sen suuren oppimestarin, jota kutsutaanvälttämättömyydeksi.” (”J’ai étudié sous tous les maîtres, et, particulièrement, sous ce grand maître qu’on appelle la nécessité.”) Dumas’n keittäjätär Marie totesikin lakonisesti isöntänsä kohtaloksi koituneen sen, että hän oli kirjailija, eikä kokki.

Brysselissä asuessaan Dumas liittyi v. 1852 La Société des agathopèdes-ryhmään. Vuonna 1846 perustetun yhdistyksen nimi oli johdettu muinaiskreikan hyvää tarkoittavasta adjektiivista agathós sekä koulutustatarkoittavasta paidea-sanasta. Yhdistyksen tapaamisissa vannottiin veljeyden nimeen, antauduttiin gastronomian iloille ja leikinlaskulle ja jopa kuukaudetkin nimettiin ruoka-ainesten mukaan. Siten osterit, krepit, kinkut, tryffelit, verimakkarat, ankat, melonit ja herneet saivat omat sesongin mukaiset kuukautensa: Huitrinaire, Crêpose, Jambonose, Truffose, Boudinal, Canardinal, Cerisidor, Melonidor, Petipoisidor

 

Rossinin luona pastaa

Pariisiin vuonna 1855 asettunut säveltäjä Gioachino Rossini oli Dumas’n kaltainen gastronomi. Rossini rakasti ruoanlaittoa, keksi uusia ruokia, järjesti suosittuja päivällisiä kotonaan ja oli yhtä lihava kuin Dumas. Dumas’n ja Rossinin keskinäiset ruokaturnajaiset ovat jääneet gastronomian historiaan. Dumas oli Italiassa syönyt makaronia, eikä ollut pitänyt siitä. Hän kutsui makaronia ”pastaputkiloiksi” (”tubes de pâtes”). Rossini päätti käännyttää Dumas’n mielen ja kutsui hänet syömään pastaa luokseen: ”Rakas Dumas, en anna reseptiäni, se on liian kallisarvoinen, mutta tulkaa syömään makaronia luokseni…” (”Mon cher Dumas, je ne donne pas ma recette, elle est trop précieuse, mais venez manger du macaroni chez moi…”) Rossinin tapa tarjota makaronia on tiedossa: hän pursotti pienellä hopeisella ruiskulla hanhenmaksasta ja parmesaanista tekemänsä massan putkimakaronien sisään. Rossinin kuoltua kyseinen ruisku huutokaupattiin erittäin korkeaan hintaan.

 

Le Dîner Bixio

Dumas määritteli sanakirjassaan päivällisen ”päivittäiseksi ja elintärkeäksi tapahtumaksi, josta kunniallisesti suoriutuvat vain henkevät ihmiset, sillä päivällistä syödessä ei riitä pelkkä syöminen, silloin täytyy keskustella hillityn ja tyynen iloisesti.” (”Dîner: action journalière et capitale qui ne peut être accomplie dignement que par des gens d’esprit: car il ne suffit pas, au dîner, de manger, il faut parler avec une gaieté discrète et sereine.” Aikalaistodistuksen mukaan Dumas itse oli kuitenkin niin puhelias, etteivät muut saaneet sanansijaa ruokapöydässä.

Dumas oli jäsen myös Le dîner Bixiossa. Vuonna 1856 perustettu kuvataiteilijoiden, kirjailijoiden ja politiikoiden seurue kokoontui kerran kuukaudessa, kunkin kuukauden ensimmäisenä perjantaina, keskustelemaan ravintola Philippeen. Ryhmän kokoonpano oli rajattu tiukasti kahteenkymmeneen. Ryhmän kokoontumisia kutsuttiin aluksi ”Henkevien päivällinen” (”dîner des Gens d’esprit”), myöhemmin ”Perjantaipäivällinen”-nimellä (”Dîner du Vendredi”).

Kokoontumisia alettiin kutsua Le dîner Bixio-nimellä kunnianosoituksena ryhmän perustajalle, Alexandre Bixiolle, joka kuoli vuonna 1865. Bixiolla oli ollut hyvin monipolvinen ura. Lääketieteen tohtorikoulutuksestaan huolimatta hän perusti maanviljelykseen erikoistuneen kirjakaupan ja sanomalehden. Hän oli lisäksi tasavaltalainen, jonka tähden vuoden 1851 vallankumouksessa vallan kaapannut Napoleon III lähetti hänet vankilaan. Myöhemmin Bixio toimi kaasu-, rautatie- ja valtamerialusyritysten johdossa.

Bixio-ryhmän muita jäseniä olivat mm. Prosper Mérimée, Fromental Halévy, Eugène Delacroix,  Ernest Meissonnier ja myöhemmin myös Alexandre Dumas’n poika, Alexandre Dumas nuorempi. Yhdistykseen valittiin jäsenet erikoisella äänestystavalla: hyväksytyksi tuli, mikäli kaikki jättivät valkoisen pavun puoltoäänenä. Mikäli joukossa oli ruskea papu, jäsenehdotus hylättiin.

 

Dumas’n juhlat taiteilijoille

Suomen Lapissa nuoruudessaan matkustanut porvariskuningas Ludvig Filip, jonka palveluksessa Dumas oli nuorempana työskennellyt, järjesti vuosittain isot juhlat. Taiteilijat eivät kuitenkaan saanet kutsuja näihin kesteihin. Suivaantuneena tästä Dumas päätti järjestää taiteilijoille omat varjokekkerit. Dumas’n oma huoneisto ei kuitenkaan ollut tarkoitukseen riittävän tilava, mutta onneksi samassa kerroksessa sattui olemaan tilavampi vapaa huoneisto, jonka Dumas sai käyttöönsä. Sen seinillä oli vain muutamia ripustettuja peilejä, joten paljaille seinille saatettiin siten maalata teeman mukaiset kulissit. Dumas’n ystävä Eugène Delacroix oli yksi kulissimaalareista.

Juhlat olivat historiateemaiset pukujuhlat, bal costumé, mutta jotkut naispuoliset kutsutut vaativat saada osallistua naamioituneina, masquée. Dumas itse oli pukeutunut 1500-luvun asuun.

Tieto juhlasta kiiri pian Pariisin taiteilijapiireissä. Dumas oli kutsunut kaikki muistamansa taiteilijat ja ne, jotka eivät olleet saaneet kutsua, pyysivät saada kutsun. Maaliskuun 30. päivänä 1833, karnevaalien aikaan, Dumas’n Square d’Orléans’in osoitteseen, Pariisin yhdeksänteen kaupunginosaan, saapuivat juhlimaan romantiikan ajan merkittävimmät taiteilijat, joukossa mm. Gérard de Nerval, Alfred de Musset ja Eugène Sue. Myös Frédéric Chopin ja George Sand asuivat muutamia vuosia noissa samoissa Square d’Orléansin kerrostaloissa.

Ruoka- ja juomatarjoilut olivat juhlassa suureelliset: Chevet, Pariisin kuuluisin pitopalveluja järjestänyt ravintola, toi klo 19 paikalle valtavan lohen, hopeavadille asetetun kokonaisen paistetun metsäpeuran sekä jättikokoisen patéen, un pâté gigantesque. Viinipulloja kannettiin juhlaan myös valtavat määrät: Bordeaux’n viinejä kolmesataa pulloa, toiset kolmesataa Burgundin viinejä ja peräti viisisataa samppanjapulloa. Dumas’n käyttämä pitopalveluravintola oli muuten juuri se sama, jonka palveluihin turvautui myöhemmin myös Aurora Karamzin Espoon Järvenpään kartanossaan 16. syyskuuta 1863 Helsinkiin valtiopäivien avajaisiin tulleen Aleksanteri II kunniaksi.

Kaksi orkesteria soitti ja molemmissa huoneistoissa soivat samat sävelet samaan aikaan. Kello kolmelta aamuyöstä tarjottiin yöpalaa. Viereisen huoneiston kaksi makuuhuonetta oli muutettu juhlan ajaksi ruokasaleiksi. Yöpalan jälkeen tanssijaiset jatkuivat aamu yhdeksään saakka. Viimeinen tanssi tanssittiin ulkona kadulla. Enimmillään juhlaan osallistui seitsemänsataa henkilöä.

 

Viimeinen teos: suuri keittotaiteen sanakirja

Dumas kirjoitti Grand Dictionnaire de cuisine-teoksensa alkulauseisiin toiveenaan sen olevan ”kruunu kirjalliselle tuotannolle, joka käsittää neljä- tai viisisataa volyymia” (”le couronnement d’une œuvre littéraire de quatre ou cinq cents volumes”).

Dumas oli pitkään miettinyt tätä valtavaa hankettaan ja jo 20. toukokuuta 1858 hän kirjoitti aikeestaan perustamassaan lehdessä ”Monte-Cristo” mainiten, että kirjoittaisi gastronomian ensyklopedian saatuaan kustantajien kanssa tehdyt sopimukset täytetyiksi.

Dumas’n Grand Dictionnaire de Cuisine-teosta on luonnehdittu gastronomian katedraaliksi, cathédrale de la gastronomie. Se ilmestyikin suotuisaan sosiaalihistorialliseen aikaan. Jean-Paul Aron on nimittäin kutsunut 1800-lukua Ranskan gastronomian kultakaudeksi, l’âge d’or de la gastronomie.

Dumas jätti käsikirjoituksensa kustantajalle maaliskuussa 1870. Heinäkuun 19. päivä syttyi kuitenkin Ranskan-Preussin sota estäen kirjan julkaisutoimenpiteet. Dumas kuitenkin menehtyi 5. joulukuuta 1870, eikä näin ehtinyt nähdä tätä uransa kruunuksi toivomaansa gastronomian testamenttiaan, suurta voimainponnistustaan ja unelmaansa.

Kirjaa alettiin jälleen saattaa julkaisukuntoon Pariisin antauduttua 28. tammikuuta 1871 ja virallisen rauhan myöhemmin koitettua. Kustantajan toiveesta Anatole France ja Leconte de Lisle oikolukivat teoksen. Reseptit tarkasti puolestaan kuuluisa keittiömestari Denis-Joseph Vuillemot (1811-1876).

Sanakirjasta on kolme eri painosta: vuonna 1873 julkaistu lyhentämätön painos, joka sisältää 730 hakusanaa ja 3000 reseptiä; vuoden 1882 lyhennetty painos nimellä Petit dictionnaire de cuisine, josta 1900-luvulla ilmestyi vielä uusi tiiviimpi versio.

Vuoden 1882 sanakirja oli suunnattu perheenemännille ja keittiöpalvelusväelle ja sisälsi 530 hakusanaa. Siitä oli poistettu kirjailijan henkilökohtaiset muistiinpanot ja muut lisäykset ja keskitytty resepteihin.

Vuonna 1960 julkaistiin uusi lyhennetty, hieman yli 360 hakusanan painos. Siihen puolestaan lisättiin uudelleen ne Dumas’n henkilökohtaiset pikantit lisäykset, jotka tekevät teoksesta gastronomisen kirjallisuuden merkkiteoksen.

Dumas kokosi samaan teokseen ranskalaisen keittiön eri suuntaukset ja tasot.  Haute cuisine, cuisine bourgeoise, cuisine des terroirs mahtuivat kaikki samaan kirjaan ruokaa arvostavalle kirjailijalle, samoin kuin eksoottiset, ulkomaan matkoilla nautitut ateriat ja jopa sellaisetkin, jotka olivat pelkkää fantasiointia.

Hakusanojen yhteyteen Dumas kirjoitti omia kokemuksiaan, oivalluksiaan, historiallisia anekdootteja, etymologisia, luonnontieteellisiä ja maantieteellisiä huomioita sekä runsaasti viitteitä kirjallisuuteen. Hän myös lainasi ruokaohjeita muista teoksista aina kuitenkin lähteet mainiten. Romaanikirjailijan mielikuvitus näkyy vallattomissa ruokien nimissä: hure de sanglier à la Machiavel, homard à la Borgia, côtelette de veau au doge de Venise, les queues de mouton au soleil.

Kulinaariseen keittokirjaansa Dumas sisällytti myös niihin harvoin päätyviä eläimiä, kuten kotkan, pantterin, kengurun ja elefantin (jonka jaloista hän antaa yksityiskohtaiset valmistusohjeet), jne. Satakielten hän toivoi metsästäjien sen sijaan jättävän rauhassa laulamaan.

Aikakauden kuuluisat keittiömestarit Adolphe Dugléré ja Denis-Joseph Vuillemot auttoivat Dumas’ta tarvittaessa reseptien laatimisessa. Joskus kuitenkin Dumas’n muisti teki kuitenkin tepposet. Hän esimerkiksi sijoitti kalkkunan jo antiikin roomalaisten pöytiin, vaikka se saapui Eurooppaan vasta Amerikan löytämisen myötä.

 

Ruoasta kirjoittaminen ylläpitää elämänhalua

Vasta kesällä 1869 Dumas saattoi alkaa laatia tuotantonsa kruunuksi toivomaansa sanakirjaa. Dumas oli silloin 67-vuotias. Ahkera työnteko oli vaatinut veronsa, ruoka ei maittanut, liikkuminen tuotti vaikeuksia ja kiloja oli kadonnut kolmisenkymmentä. Dumas vetäytyikin lääkärinsä neuvosta Bretagnessa, Finistère’in departementissa, Englannin kanaalin rannikolla sijaitsevaan Roscoffiin. Hän kokosi energiansa, muistonsa ja keräämänsä reseptit sekä muun aineiston ja ryhtyi toimeen etupäässä sanellen päivä toisensa jälkeen sihteerilleen. Dumas joutui paljolti turvautumaan muistiinsa, sillä monet elämänsä varrella kuuluisilta keittiömestareilta keräämänsä reseptit olivat vuosien, muuttojen ja matkojen myötä kadonneet.

Teoksen toteuttamisurakassa täytynee nähdä paitsi sinnikäs halu saada pitkään ajatuksissa ollut unelma täytettyä, yritys taistella kohtaloa vastaan, vahvistaa elämänhalun voimaa sairauksia vastaan sekä vielä kerran elää muistoissa kaikki se, mikä saattoi olla enää vain kulinaarista fantasiaa, unelmointia. Muistot syödyistä aterioista saivat näin kirjallisen muodon.

Dumas kävi hedonistisesti mielessään läpi elämänsä ihania yhdessä syömisen kokemuksiaan ja makumuistojaan, kuten osoittaa hauska kertomus ainoasta kerrasta, kun hän yllättäen sai syödäkseen riikinkukkoa. Tämä tapahtui Saint-Tropez’in lähellä sijaitsevassa pienessä kylässä, joka lepäsi kastanjapuiden peittämällä kukkulalla. Kylässä notaari oli tunnistanut kirjailijan ja koko kylä halusi kunnioittaa häntä ja hänen seuruettaan pistämällä pystyyn kyläjuhlat. Kunnanjohtaja otti vieraat juhlallisesti vastaan johdattaen vieraat kylän aukiolle, jonne oli katettu pitopöydät. Pääpöydän kruununa oli syötäväksi valmistettu komistus, höyhenpukuunsa jälleen puettu riikinkukko pyrstöviuhka auki. Katettuihin pöytiin mahtui kuitenkin vain n. 30-40 aterioijaa, joten kyläläiset kantoivat kodeistaan lisää pöytiä ja tuoleja. Ja näin kylän aukiolla kolmisen sataa juhlijaa söi ja joi Dumas’n kunniaksi.

 

Verkkomeloneja Dumas’lle

Hakusanan ”melon” kohdalla Dumas mainitsee Cantaloupe-melonien olevan parhaita. Cavaillon-hakusana puolestaan laajenee hauskaksi kertomukseksi meloneista. Tuon Avignonista 25 km kaakkoon sijaitsevan Cavaillonin eräs kirjastovirkailija halusi kartuttaa kirjastonsa kokoelmia ja päätti anoa suoraan Alexandre Dumas’lta kirjalahjoitusta. Dumas’n mielestä Cavaillonin melonit olivat niin maukkaita, että vastalahjaksi oli paikallaan pyytää 12 melonia toimitettavaksi hänelle, kunnes kuolema koittaa. Pyyntöön suostuttiin. Keittotaiteen sanakirjassaan Dumas mainitsee saaneensa Cavaillonin melonilähetyksen jo kahdentoista vuoden ajan. Ne eivät olleet jääneet koskaan saapumatta. Ja Dumas oli kiitollinen: ”…en ole koskaan syönyt mitään raikkaampaa, mehevämpää ja maukkaampaa kuin korkoni melonit” (…je n’ai jamais rien mangé de plus frais, de plus savoureux et de plus sapide que les melons de ma rente”).

Dumas toivoikin Cavaillonin asukkaiden iloitsevan yhtä paljon hänen lahjoittamistaan kirjoista kuin hän itse iloitsi heidän meloneistaan.

 

Banketti Dumas’n kunniaksi

Dumas’n palattua Tbilisistä vuonna 1863 hän sai vieraan. Kirjailijan hyvä ystävä, keittiömestari Denis-Joseph Vuillemot saapui ilmoittamaan, että Dumas’n kunniaksi järjestettäisiin pidot.

Vuillemot omisti Madeleine-aukiolla Restaurant de France-ravintolan. Hän laati juhlaan menyyn, jonka ruokalajit oli alkukeitosta jälkiruokaan saakka nimetty Dumas’n teosten ja niiden hahmojen mukaan.

Syyskuussa 1869 Roscoffissa Dumas’n ajatukset palasivat Pariisin Madeleine-aukion ravintolan juhlaan ja teostensa nimiä kantaviin ruokiin: Homard à la Porthos, Filet de bœuf Monte-Cristo, Entremets aux Mousquetaires, Écrevisses à la d’Artagnan, Salade à la Dumas.

Dumas’n ja Vuillemot’n lämpimään ystävyyssiteeseen kuului myls omaa keskinäistä huumoria. Kerran Dumas tiedusteli Vuillemot’n keksimän villikanien kielistä valmistettavan ruokalajin reseptiä ja sai kuulla, että siihen tarvittiin kuusikymmentä kaninkieltä kuudelle ruokailijalle.

 

Dumas’n vaikutelmia Suomesta

Venäjän matkansa yhteydessä Dumas pistäytyi myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Hän ehti tehdä havaintoja suomalaisten ja venäläisten juomakulttuurien eroista. Matkakirjassaan ”En Russie, Impressions de voyage” (ilmestyi 1859-1862) hän ylisti Suomessa saamaansa kahvia ja kermaa: ”Tämän lyhyen retken aikana, totesin erään seikan: kaikki venäläiset Suomessa juovat teetä, kaikki suomalalaiset kahvia. Venäläinen on perso teelle, mutta suomalainen fanaattisen perso kahville. ”…kahvi oli aina erinomaista, mestarillisesti valmistettua ja vielä maukkaampaa kerman hyvästä laadusta johtuen, johon Suomen viljavat vainiot antavat oman erikoisen makunsa.” (”Pendant cette courte excursion, je constatai un fait: c’est que tout ce qui est Russe en Finlande prend du thé, que tout ce qui est Finlandais prend du café. Le Russe est avide de thé; mais le Finlandais est fanatique de café.[…]toujours le café était excellent, préparé à merveille, et rendu plus savoureux par la qualité de la crème, à laquelle les riches pâturages de la Finlande donnent une saveur toute particulière.”)

 

Tryffeleillä täytetty kalkkuna

Dumas’n herkutteluista on jäänyt gastronomian historiaan myös hauskoja tarinoita. Dumas törmäää erääseen ystäväänsä Laperousen ravintolan edessä ja näyttää ylen tyytyväiseltä.

– Ahaa, näytätpä nauttineen hyvän päivällisen, totesi ystävä.

– Kyllä. Tryffeleillä täytettyä kalkkunaa. Se olikin suuri ja lihava kalkkuna.

– Koko kalkkuna? Jopa nyt! Mutta oli kai pöydässä muitakin kuin sinä?

– Oli toki, oli eräs toinenkin.

– Sitähän minäkin. Kuka se toinen oli?

– Se kalkkuna.

 

Perunat à la provençale Alexandre Dumas’n tapaan

Ohessa maittavien, sitruunaisten paistettujen perunoiden ohje Alexandre Dumas’n suuresta keittotaiteen sanakirjasta:

”Laittakaa kattilaan kuusi ruokalusikallista öljyä, puolikkaan sitruunan kuori, hyvin silputtua persiljaa, valkosipulia ja ruohosipulia, hieman raastettua muskottia, suolaa, pippuria. Kuorikaa sitten perunat, paloitelkaa ne ja kypsentäkää maustetussa öljyssä; tarjolle viedessä lisätkää joukkoon sitruunan mehu.”

Pommes de terre à la provençale d’Alexandre Dumas

”Vous mettez dans une casserole six cuillerées à bouche d’huile, avec le zeste de la moitié de l’écorce d’un citron, du persil, de l’ail et de la ciboule bien hachés, un peu de muscade râpée, du sel, du poivre. Puis vous épluchez les pommes de terre, vous les coupez et les faites cuire dans l’assaisonnement; au moment de servir, vous y mettez le jus d’un citron.”

Kirjallisuutta:

Castelot, André: L’histoire à table, Si la cuisine m’était contée. Éditions Perrin 2015

Dumas. Alexandre: En Russie: impressions de voyage. http://gallica.bnf.fr/ark:/12148/bpt6k5710318p

Dumas, Alexandre: Mon dictionnaire de cuisine. Bartillat 2009.

Fuligni, Bruno: Les gourmands mémorables. Édition Prisma 2015.

Meri, Veijo: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Pulla, Armas J.: La Grenouille – Pariisin paras sammakkoravintola. Alkoholipolitiikka N:o 5 1958.

Dumas-suomennokset: J. Kehusmaa