Suomi–Ranska-yhdistysten liitto • Fédération des associations franco-finlandaises

UUSI BLOGI Jarmo Kehusmaa: Hyvä, paha kastanja

16.03.2021

Hyvä, paha kastanja

Nykyisin niin olennaisesti Ranskan gastronomian haute cuisine -herkkuihinkin kuuluvalla kastanjalla on ollut maassa hyvin monipuolinen historia.  Varsinkin 1700- ja 1800 -luvuilla kastanjatarhoja vastaan käytiin ideologista taistelua. Saamme ainakin osittain kiittää köyhän kansan haluttomuutta kaataa kastanjatarhansa ja ryhtyä perunanviljelijäksi siitä, että kastanjasta oli apua toisen maailmansodan ajan ruokapulassa ja että niillä herkutellaan edelleenkin!

 

Ensisijainen ravinnonlähde

Robert Louis Stevenson (1850-1894) kuvaa matkapäiväkirjassaan Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaallakastanjapuiden sadon keräämistä Ranskan keskiylängöllä Tarn-joen varrella vuonna 1878. Alueen asukkaat olivat jo aamulla varhain töissä kastanjatarhoissa ja keräsivät puiden lehvätkin talteen: ”sillä jopa lehdille on käyttöä: talonpojat syöttivät niitä talvella elikoille.” Kastajapuut hyödynnettiin siis ravinnoksi niin ihmisille kuin karjalle.

Sevennien, Bretagnen, Limousinin, Périgordin, Pyreneitten, Vivarais’n, Languedocin, Gexin sekä Savoijin alueilla kastanjat ovat olleet kautta vuosisatojen talonpoikien ja köyhälistön ravinnon ensisijainen lähde. Alue kattaa suuren osan nykyisen Ranskan pinta-alasta läntisestä Ranskasta lounaan kautta valtakunnan itäisiin osiin. Kastanjatarhat ovat 900-1000-luvuilta benediktiinimunkkien uurastuksen ansiosta mahdollistaneet väestön asettumisen paikoilleen sekä ympärivuotisen ravinnon saannin. Kastanjan on jopa laskettu kuuluvan viljoihin. Sevennien vuoristoseuduilla kastajapuuta kutsuttiin ”leipäpuuksi”, ”l’arbre à pain”. Limousinin alueelta on kirjoitettu muistiin rukous, jossa pyydetään siunausta Pyhältä Martialta (Limogesin ensimmäinen piispa 200-luvulla). Siunausta pyydetään ensisijaisesti kastanjapuille, sitten juureksille ja vasta viimeisenä vaimoille (”Qu’o veilhe nous gardar nostras chatagnas, nostras rabas, nostras femnas”). Rukous kuvastaa hyvin kastanjapuiden merkitystä köyhillä takamailla.

 

Taistelua kastanjatarhoja vastaan

Ancien régime eli Ranskan hallitusmuoto ennen vuoden 1789 vallankumousta, sitä seuranneet Direktorio (1795-1799), Konsulaatti (1799-1804), Ensimmäinen keisarikunta (1804-1814) sekä Restauraation aika eli Bourbonien paluu Ranskan valtaistuimelle (1814-1830) olivat kaikki ajanjaksoja, jolloin kastajametsiköitä pyrittiin hävittämään. Ranskan ruokahistoriaa poliittiselta kannalta tutkinut Paul Ariès puhuu jopa näiden hallintojen ”intohimoisesta halusta hävittää kastanjapuut, joiden hedelmät ravintona saavat aikaan vetelyksiä” (”fougue à abattre les châtaigniers symbole d’une alimentation génératrice de fainéants”).

1700-luvulla äänenpainot kovenivat kastanjoihin perustuvaa ruokataloutta vastaan; kastanjapuiden kasvattamisen ja sadonkorjuun katsottiin olevan liian helppoa. Kastanjasadon kerääminen yhdistettiin kehittyneelle ihmiselle sopimattomaan keräilytalouteen. De Choiseulin herttua (1719-1785), Ranskan vuonna 1768 toimeenpaneman Korsikan valtauksen johtohahmo, uhkasi kaataa saaren kaikki kastanjapuut ja korvata ne vehnäntuotannolla. Tämä olisi ollut hänen mukaansa keino lopettaa saaren asukkaille luonteenomainen joutilaisuus sekä heidän kapinointinsa Ranskan hallintoa vastaan. Hänen näkemyksensä mukaan ylempi kansanluokka ei etsi mukavuutta ja on siksi saavuttanut korkeamman elintason; alempi kansanluokka sen sijaan tyytyy alkeellisiin asumuksiin ja ravintoon. Kastanjapuiden sekä niiden hedelmien historiaa tutkineen etnologi Ariane Bruneton-Governatorin mukaan pääasiallinen syy kastanjavastaisuuteen oli pyrkimys kohottaa kansan yritteliäisyyttä ja työmoraalia. Hän on tutkimuksillaan tuonut esille ajan näkemyksiä, joiden mukaan kastanjatuotanto tekee laiskaksi ja on este kehitykselle (”C’est une production qui rend paresseux et constitue un handicap au progrès”).

Taloustieteilijä Anne Jacques Turgot (1727-1781) nimitettiin v. 1761 historiallisen Limousinin alueen merkittävimmän kaupungin Limogesin hallintopiirin intendentiksi. Virka oli tuohon aikaan hyvin merkittävä ja vastasi jossain määrin nykyistä prefektin virkaa. Turgot toimi virassa 13 vuotta. Pyrkiessään edistämään alueen taloutta myös elintarviketuotannon osalta, hän joutui katkerasti kohtaamaan väestön ennakkoluulot. Seudulla, jossa väestö oli tottunut syömään kastanjoita, hän yritti aloittaa perunantuotannon, mutta kastanjoiden makuun mieltynyt alueen väestö ei siihen taipunut. Turgot piti alueen talonpoikia yksinkertaisina. Hän purki katkeruutensa tuohtumukseen: ”Seudun talonpojat ovat laiskoja ja niskoittelevia, koska he ovat tottuneet elämään kastanjoista, jotka antavat heille toimeentulon ilman maanviljelyä ja työtä” (”Les paysans du pays sont naturellement fainéants et indociles, parce qu’ils sont habitués à vivre de châtaignes qui leur procurent une subsistance sans culture ni travail.”)

Vielä 1800-luvun puolivälissä jatkui kastanjatarhojen vastustaminen kutsumalla niitä muinaisjäänteiksi ajoilta, jolloin ihmisyhteisöt elivät keräilystä. Ravintona kastanjoja pidettiin kurjana ja alkukantaisena; sadon saaminen ei vaatinut ihmisiltä älyllistä suoriutumista eikä huolenpitoa. Kastanjoihin perustuvan ravintotalouden katsottiin olevan myös vahingollinen kaikelle edistykselle, sillä puun istuttamisen jälkeen saattoi jäädä odottamaan satoa. ”Une population alimentée presque uniquement par les fruits d’un arbre est nécessairement dans un état stationnaire” eli melkein yksinomaan puun hedelmien ravitsema yhteisö on pakostakin henkisen kehittymättömyyden tilassa. Sosiologi ja pedagogi Edmond Demolins (1852-1907) sanoo Limousinin alueen asukkaiden olevan ”mitä ovat”, sillä he saavat kastanjoihin perustuvan ravintonsa liian helposti (”le produit du châtaignier s’obtient sans aucun travail préalable et par conséquent ne développe pas l’effort ni l’initiative”); tästä johtuu väestön yrittämisen, kilpailukyvyn ja aloitteellisuuden puute.

Kastanjoihin perustuvan ruokatalouden on jopa katsottu horjuttavan luonnollisena pidettyä miessukupuolen ylemmyysasemaa, sillä niiden kerääminen ja kuoriminen luonnistuu niin naisilta, lapsilta kuin vanhuksiltakin eikä siihen tarvita miehistä voimaa.

 

Myös aateliston pöydissä

Kastanjat eivät kuitenkaan olleet yksinomaan köyhän väen ja talonpoikien ruokaa, vaan kelpasivat silloin tällöin myös eliitin pöytiin. Sunnuntaina 11. lokakuuta 1671 päivätyssä kirjeessään tyttärelleen de Grignanin kreivittärelle (1646-1705) Madame de Sévigné (1626-1696) oleskellessaan Bretagnessa Les Rochers’in linnassa ylistää kastanjoita: ”meille kastanjat tuovat kauneutta; minulla oli tässä eräänä päivänä niitä kolme tai neljä korillista ympärilläni; pyydän niitä keitettyinä, paahdettuina, panen niitä taskuuni; niitä tarjotaan ruoissa, niiden päälle kävellään; Bretagne on suurenmoisimmillaan…” (”…Pour nous, ce sont des châtaignes qui font notre ornement; j’en avois l’autre jour trois ou quatre paniers autour de moi; j’en fis bouillir, j’en fis rôtir, j’en mis dans ma poche; on en sert dans les plats, on marche dessus; c’est la Bretagne dans son triomphe…”).

 

Kastanjojen maineen palautus

1700- ja 1800-lukujen jyrkät äänenpainot, joissa kastanjat yhdistettiin ravintona kurjuuteen ja köyhyyteen eivät kuitenkaan onneksi johtaneet kastanjatarhojen täydelliseen hävittämiseen Ranskasta.  Kastanjatarhat olivat monipuolisesti elinkeinon lähde ja kastanjoja osattiin käyttää kuivaamalla ja jauhamalla, keittäen ja paahtaen. Niiden kritisoijat eivät halunneet nähdä koko totuutta, sillä talonpojat pitivät nimittäin mm. sikojaan näissä tarhoissa. Käytäntö oli kuitenkin harkiten ajateltu: siat tallasivat aluskasvillisuuden ja hoitivat tarhojen lannoituksen. Kastanja-alueilla väestö oli lisäksi terveempää ja kookkaampaa kuin niillä alueilla, joilla viljely keskittyi vehnänviljelyyn ja viinituotantoon.

1870-luvulla sekä toisen maailmansodan jälkeen kastanjapuihin iski kasvitauteja, jotka verottivat niiden määrää. Myös maaltamuutto verotti kastanjatarhojen lukumäärää.

Natsimiehityksen ja elintarvikesäännöstelyn aikana Ranska saattoi tukeutua myös vuosisataisiin kastanjatarhoihinsa ruokahuollossaan. Nykyisin kastanjat kuuluvat arvostettuna raaka-aineena ranskalaiseen kulinarismiin.

Jarmo Kehusmaa

 

Kirjallisuutta

Paul Ariès: Une histoire politique de l’alimentation du paléolithique à nos jours. Max Milo Éditions 2016.

Christiane Lalloué: La vie noble en province au XVIIIe siècle par la marquise de Sévigné. Union Générale d’Éditions 1963.

Florent Quellier: La Table des Français. Une histoire culturelle (XVe – début XIXe siècle). Presses Universitaires de Rennes 2007.

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla. Basam Books 2012.