JEAN COCTEAU - MIES JOKA PUTOSI VAAKASUORAAN

 

Taiteiden ja kulttuurin ranskalaisella monitoimimiehellä Jean Cocteaulla (1889-1963) oli eläessään aivan yhtä paljon arvovaltaisia ymmärtäjiä kuin kateellisia vihamiehiäkin.

Ensimmäisten mielestä hän oli huippulahjakas nero. Jälkimmäisten silmissä hän puolestaan vaikutti pelkältä poseeraajalta ja seurapiirien pintaliitäjältä, joka toimi aivan liian monilla taiteenaloilla ja sopeutui ärsyttävän notkeasti niiden muoti-ilmiöihin.

 

Tällainen ihailun ja vähättelyn välille virittyvä kiistely ei päättynyt kuollessaan. Pariisin Centre Pompidoun taidemuseon tuore Jean Cocteau, sur le fil du siècle -niminen retrospektiivi (25. syyskuuta 2003 – 5. tammikuuta 2004) on eräs selkeimmistä osoituksista siitä, että Cocteau on  Ranskan kulttuuripiireissä kuuma nimi vielä 40 vuotta kuolemansa jälkeenkin. 

                     

                      Pariisin kulttuurivirtausten keskellä

 

Jean Cocteau syntyi 5. heinäkuuta 1889 Maisons-Laffittessa, Pariisin lähellä. Hänen porvarilliset vanhempansa suosivat taiteita ja antoivat poikansa kasvatuksessa arvoa sovinnaiselle käytökselle. Jeanin ollessa yhdeksänvuotias hänen isänsä teki itsemurhan, minkä jälkeen äiti muutti lapsineen Pariisiin.

Nuori Jean oli näin 1910-luvun alussa loistavalla näköalapaikalla, kun futurismin ja kubismin kaltaiset taiteiden uudet  suuntaukset alkoivat muokata eurooppalaista kulttuuri-ilmapiiriä.

 

Julkaistuaan hyvin nuorena joitakin runokokoelmiaan Jean Cocteau alkoi päästä Pariisin kulttuuripiirien suosioon. Pian hän saattoi laskea ystäväpiiriinsä muun muassa säveltäjät Igor Stravinskin ja Erik Satien sekä taiteilija Pablo Picasson.

 

Näihin aikoihin kuuluisan Venäläisen Baletin johtaja Serge Diaghilev esitti nuorelle Cocteaulle tunnetun vaatimuksensa: ”Hämmästytä minua!” Kuin vastauksena siihen Cocteau valmisti Satien ja Picasson kanssa teatterihistoriaan jääneen avantgardistisen teatterispektaakkelin Parade (1917). Sen nostattama kohu ja oikeusjuttu tekivät 28-vuotiaasta Cocteausta hetkessä kuuluisan.

 

Myöhemmin Cocteau kertoi oppineensa Stravinskilta, että sovinnaisuutta on loukattava, sillä muuten taide pysähtyy ja kuolee. Picasso puolestaan opetti hänelle, että taiteilijan on juostava nopeammin kuin kauneus, jotta näyttäisi siltä kuin hän kääntäisi sille selkänsä. Näytelmiensä Le boeuf sur le toit (1920) ja Les mariés de la Tour Eiffel (1924) myötä Cocteau alkoi löytää teatterissa oman tyylinsä. Hän oppi shokeeraamaan ja viehättämään yhtä aikaa.

 

                      Ensimmäinen multimedia-artisti

 

”Elämä on putoamista vaakasuoraan”, kirjoitti Jean Cocteau päiväkirjaansa, jota hän piti eräällä monista huumevieroituskuureistaan vuonna 1929. Tuo runollinen miete kuvastaa osuvasti hänen koko elämäntapaansa, sillä hän kokeili useita aloja yhden ainoan elämän aikana.

 

Hän oli ilmeisesti ensimmäinen todellinen multimedia-artisti, joka oli merkittävä runoilija, teatteriohjaaja, näyttelijä, käsikirjoittaja, elokuvantekijä, romaanikirjailija, piirtäjä ja esseisti. Lisäksi hän teki veistoksia, keramiikkaa ja mosaiikkeja.

 

Hän myös siirtyili vaivatta yhdeltä taiteelliselta alalta toiselle aivan kuin peläten yhden uran kulkemista alusta loppuun asti. Tällainen toiminta osoitti toisaalta Cocteaun määritelleen itseään taiteilijana alati uudelleen. Hän vaihteli tyyliään ja estetiikkaansa ja yhdisteli vanhoja kokemuksia ja tuoreita vaikutteita siten, että niistä oli kierrätettävissä perustaa uusille ajattelutavoille.

 

Pysyvää Cocteaussa oli silti nokkeluuden, kepeyden ja mahtipontisuuden yhdistelmä. Hän oli narsistinen ja monikasvoinen taiteilija, joka piti itseään eräänlaisena yleisnerona. Hän luokitteli eri alojen teoksensa viime kädessä kuitenkin runoudeksi. Hänelle oikea runoilija oli välittäjä, joka vain tottelee sisäisen minänsä käskyjä.

                     

Valhe, joka kertoo totuuden                

 

Töissään Jean Cocteau kehitteli yhtä mieluusti omaelämäkerrallisia kuin antiikin mytologiankin aiheita.

 

Suomessa hänet tunnetaan ehkä parhaiten

elokuvistaan Runoilijan veri (1930), Kaunotar ja hirviö (1946), Kaksoiskotka (1947), Orfeus (1949) ja Orfeuksen testamentti (1959). Vaikka hän ei antanutkaan erilaisille aktiviteeteilleen hierarkkista järjestystä, nimenomaan elokuvataidetta hän sanoi ”käsityöläisyyden viimeiseksi turvapaikaksi”. Hänen kuvastoltaan kekseliäät ja kiehtovat elokuvansa inspiroivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin rock-videoiden tekijöitä.

 

Cocteaun kymmenistä muista teoksista meillä ovat tuttuja ainakin näytelmät Orfeus (1927), Ihmisääni (1930), Antigone (1930) ja Kauheat vanhemmat (1938). Niiden ohella on suomennettu

homoeroottinen miniromaani Valkoinen kirja (1928), Kauhukakarat (1929) ja esseemäinen huumevieroituspäiväkirja Oopiumi (1930).

 

Hänen parhaissa töissään on yhä tuoreutta, eikä hänen ajatuksensa nopeus tai näkemyksensä kirkkaus lakkaa hämmästyttämästä. Hänen tuotantoaan lävistää yleinen teema olemassaolon vaikeudesta. Elämän hauraus ja epävakaisuus vaikuttivat hänestä mysteeriltä, jota ei ehkä voi ratkaista. Kenties juuri siksi mytologinen totuus oli hänestä aina historiallista totuutta kiinnostavampaa. Hän sanoi itseäänkin valheeksi, joka kertoo totuuden. 

                     

                      Valmiita ohjeita ilmiön arviointiin

                     

Ranskan lähihistorian vaikeimmassa vaiheessa eli toisen maailmansodan vuosina Jean Cocteau sai työskennellä varsin  vapaasti saksalaisten miehittämässä osassa maata. Outoa tosin oli, että samaan aikaan hänen teoksiaan julistettiin moraalittomiksi Vichyn Ranskassa. Hänen päiväkirjansa tuolta ajalta julkaistiin 1989 otsikolla Journal 1942-45. Taiteilijan merkintä syksyltä 1943 oli huolestunut:

 

”Englannin radio syyttää minua ’yhteistyöstä’. Ranskalais-saksalainen lehdistö väittää minua gaullistiksi. Näin käy vapaille hengille, jotka kieltäytyvät sekaantumasta politiikkaan, ja jotka eivät siitä mitään ymmärrä.”

 

Sodan jälkeen Cocteaun maine puhdistettiin, sillä  hänen yhteistyöstään saksalaisten kanssa ei ollut todellista näyttöä.

 

Eräs tärkeimmistä virallisista tunnustuksista sijoittui vuoteen 1955, jolloin hänet valittiin Ranskan Akatemiaan. 

 

Kaikesta huolimatta Cocteau tiesi, että käsite ”Jean Cocteau” oli aivan liian arvokas ja ainutkertainen, jotta sitä olisi voinut jättää ulkopuolisten punnittavaksi ilman ohjeita sen parhaalta promoottorilta, eli häneltä itseltään. Eräs ohje löytyy ylpeän narsismin ja epätoivon sekaisesta  päiväkirjamerkinnästä elokuulta 1951:

 

”Arvelen kirjoistani jokaisen pystyvän takaamaan maineen yhdelle ihmiselle. Kuuluisuuteni ei kuitenkaan nouse niistä vaan joistakin elokuvista ja piirroksista tuotantoni laitamilla, kuulopuheista ja epätarkkuuksista muodostetusta legendasta. Ei ole toista kirjailijaa, joka olisi yhtä tunnettu, tuntematon ja huonosti tunnettu kuin minä. Se on epäilemättä onnenpotku, sillä kirjailijoista joista mikään ei ole tuntematonta, ei jää jäljelle mitään tunnettavaa.”

 

                      Dandy rakensi imagonsa huolella

 

Jean Cocteau oli ahkera oman myyttinsä rakentaja. Hän oli dandy, imagoaan huoltava keikari, joka ei peitellyt homoseksuaalisuuttaan. Häneen nimeensä liitetään aina kiinteästi    varhaiskypsä kirjailija Raymond Radiguet (1903-23) ja hänen suurten elokuviensa adonismainen tähti Jean Marais (1913-98), joka oli myös hänen elämänkumppaninsa. Vaikka Cocteau ikääntyessään suhtautui huvittuneesti turhamaiseen  varhaisnuoruuteensa, hän ei koskaan lakannut nostamasta itseään jalustalle.

 

Pukeutumisessaan Cocteau heijasteli töidensä tyylikkyyttä ja monien taiteilijanrooliensa vaatimuksia. Astuessaan Pariisin taiteilijapiireihin ensimmäisiä kertoja hänellä oli ollut punaiseksi värjätyt hiukset, joita kruunasi Napoleonin kotkalla koristeltu tiara. Vanhoilla päivillään hän pukeutui nahkahousuihin ja matadorinviittoihin. Hän myös kävi kasvojenkohotusleikkauksessa.

 

Cocteaun painoarvo oli kuitenkin aina suurempi kuin hänen ulkoisten oikkujensa ja älyllisten poseeraustensa summa.

 

Jean Cocteau kuoli 11. lokakuuta 1963, eli samana päivänä kuin hänen suuresti ihailemansa laulajatar Edith Piaf. Hänet

haudattiin Milly-la-Forêtin hautausmaalle. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu lupaus: ”Je reste avec vous.” Eli: ”Pysyn aina kanssanne.”

 

Petri Immonen

Toimittaja, Suomi-Ranska yhdistysten liiton neuvottelukunnan jäsen