Luokkatoverini Antti Satuli – Joitakin muistikuvia

 

Vasta 30 vuotta ylioppilaaksi tulomme jälkeen huomasimme Antti Satulin isännöimässä  illanvietossa Brysselissä, että Antti ja minä olimme olleet luokkatovereita pitempään kuin tiesimmekään. 16 vuotta kestävä luokkatoveruutemme oli alkanut jo syksyllä1949. Olimme samalla puistotädillä Kivelänkadun leikkipuistossa, joka sijaitsi nykyisen Hesperia-hotellin paikalla. Asuimme tuolloin samassa korttelissa, Satulit Mannerheimintien puolella, Putron perhe Kivelänkadulla, samassa rapussa kuin Tättä, puistotäti.

 

Puistotätiajalta minulla ei Antista ole mitään muistikuvaa, mutta Aurorankadun ranskalaisessa leikkikoulussa ommeltiin jo vierekkäin parsinneulalla ja paksulla puuvillalangalla A-5 kokoiseen pahviin painettuja kuvioita ja laulettiin Madamen johdolla. Kätevästi irrotettiin myös pahveista kuvia ilman saksia. Kun neulalla pisteli viivaa pitkin riittävän tiheään, niin kuvan sai irti!  Luokkakuvassa seisomme vakavina kiemurtelevassa jonossa, kädet edellä seisovan olkapäällä.

 

Puistokadun Ranskalaisessa koulussa saimme ensimmäisen kontaktin tulevaan Euroopan Unioniin kun Euroopan hiili-ja teräsyhteisön perustaja Robert Schuman vieraili meidän luokassa huhtikuussa 1953. Silloisella 0-luokalla meitä oli 41 oppilasta, mutta  kukaan ei voinut vielä aavistaa, että moni siitä joukosta tulisi työskentelemään 40 vuoden kuluttua yhdistyvän Euroopan hyväksi. Siinä luokassa kolmannessa pulpettirivissä istui myös Antti Satuli, Suomen ensimmäinen EU-suurlähettiläs. 

 

Yhteinen koulutiemme jatkui Puistokadulta oppikouluun Laivurinkadulle. Kesällä 1962 olimme Antin kanssa Suomen Teiniliiton järjestämillä Teinijohtajakursseilla Kälviän kansanopistossa. Otettiin käyttöön Kälviän asemalta resiina ja ajeltiin sillä pitkin pohjoisen rataa eikä käynyt mielessäkään, että se olisi ollut hengenvaarallista puuhaa. Kälviällä opeteltiin kyllä myös kokoustekniikkaa ja muita järjestötoiminnassa hyödyllisiä taitoja. Ex-tempore –puheesta Antti selviytyi kunnialla - itse en saanut siinä tilanteessa sanaakaan suustani! Syksyllä Antti valittiin Helsingin ranskalais-suomalaisen yhteislyseon 2-vuotiaan teinikunnan puheenjohtajaksi, minä olin ensin Antin sihteeri ja  puheenjohtaja seuraavana vuonna. 

 

Oman Teinikunnan puheenjohtajuuden jälkeen Antista leivottiin Helsingin teiniyhdistyksen Maakuntaneuvos, pääasiallisena tehtävänä yhteydenpito teinikuntiin pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Koulumme rehtori Jarmo Anttila oli kasvatuksen alalla monessa suhteessa aikaansa edellä, niinpä myös kurinpitotoimet ennakoivat nykyistä ns. yhdyskuntapalvelua. Passiivinen jälki-istunto oli korvattu paljon hyödyllisemmällä toiminnalla. Meidän koulussa jäi Maakuntaneuvoskin  tarvittaessa pyyhkimään liitutauluja siivoojan avuksi…

 

Ylioppilaaksitulon jälkeen tapaamiset olivat satunnaisia. Olemme pitäneet luokkakokouksia 5 vuoden välein ja Antti on ollut aina riennoissa mukana mikäli on töiltään ehtinyt. Antin urakehitystä ja työskentelyä saattoi luokkatoveri seurata lähinnä Helsingin Sanomien Nimityksiä-palstalta sekä kauppapoliittisista lehtiartikkeleista: Brysseli, Washington, Geneve, Euroopan talousaluesopimuksen valmistelu alkanut, Euroopan unionin jäsenyyssopimuksen valmistelut ja neuvottelut aloitettu…

 

Vielä 1970-luvun alkupuolella Pariisin lento teki välilaskun Brysseliin ja matkustamo tyhjennettiin  transit-halliin tankkauksen ajaksi. Kerran menomatkalla Pariisiin olin juuri tulossa matkustajien odotustilaan kun huomasin ilokseni Antin odottavan minua ovella. Voi sitä jälleennäkemisen riemua(ni) - minä roikuin Antin kaulassa kun perässäni lähestyi ulkoministeri Jermu Laine, jota Antti oli tullut viran puolesta vastaanottamaan… Diplomaatti-Antti selvisi hyvin siitäkin tilanteesta, mutta minä toivoin, että käsilaukussa olisi ollut pussillinen näkymättömyyspulveria, sitä uudempaa ranskalaista… 

 

Koko koulunkäynnin kattava luokkatoveruus ei 50- ja 60-luvullakaan ollut tavallista ja meidän luokan yhteishenki oli ehkä vielä tavallistakin lujempi. Koulu oli uusi ja useat luokkatovereiden vanhemmat työskentelivät yhdessä koulun hyväksi: syntyi eräänlainen kollektiivinen  perheyhteys.  Tutuiksi tulivat myös luokkatovereiden perheet, Antin syntymäpäivillekin kutsuttiin aina koko luokka.

 

Antti Satuli kutsuttiin Suomi-Ranska yhdistysten liiton neuvottelukuntaan hänen palattuaan Brysselistä Suomeen. Koska Antti oli Eurooppa-asioiden ylivertainen asiantuntija ja lisäksi loistava esiintyjä, esitelmä– ja luentopyyntöjä suorastaan sateli. Neuvottelukunnan tilaisuudessa Antin oli määrä puhua toukokuussa 2003, mutta sitä esitelmää emme ehtineet kuulla.    

 

Antin yllättävä poismeno oli meille luokkatovereillekin valtava järkytys. Menetyskin voi yhdistää: jaoimme surua yhdessä, yli valtakunnan rajojen. Antin ura ja menestys ja taitavuus olivat meille aina ylpeyden aihe. Missä vaan mainittiin Antti Satulin nimi, en koskaan voinut olla mainitsematta ylpeänä, että ”luokkatoverini, muuten”.

 

Kirsti Kontio-Ollila